Joskus pienenä sitä ajatteli, että kaikki järjestyy. Kaikki oli niin selvää ja helppoa. Äiti keksi aina ratkaisun pieniin pulmiin, ja ehkä vähän suurempiinkin. Nykyään sitä tuntuu, että kukaan ei osaa keksiä ratkaisua ongelmiini ja kaikkein vähiten äiti. En osaa itsekään. Onko minulla sitten vaan niin isoja ongelmia vai ovatko ne vain pieniä murheita, jotka olen paisuttanut suuriksi?

Olen kipeä, tiedän sen. Minun pitäisi hidastaa, mutta minä vain nopeutan tahtiani koko ajan. Tuntuu kuin aika juoksisi minua pakoon, ellen yrittäisi ottaa sitä kiinni ainasella kilpajuoksullani. En osaa päästää irti ja jäädä vain hetkeen kellumaan. Mihin minulla on kiire? Olenko vain niin pinnallinen ihminen, etten osaa arvostaa muuta kuin koreaa ulkokuorta? Tyydynkö aina vain pintaan, sen sijaan että katsoisin syvemmälle ja yrittäisin selvittää mitä siellä on?

Haluaisin joskus vain kääntää kelloa taaksepäin ja palata niihin hyviin hetkiin. Hetkiin, jolloin olin oikeasti onnellinen, ilman materiaa. Elämäni pyörii maallisissa asioissa, vaikka näen sen kaiken läpi. En vain halua katsoa ja nähdä liikaa sellaista, jota haluan peitellä. Haluan jättää sen kaiken taakseni ja kävellä niin pitkälle kuin jalat kantavat.  Olla niin kuin ennenkin. Sellaisena pinnallisena ja yksinkertaisena tyttönä. Ilman näitä ainaisia huoliani.

Jos jokaisesta ihmisen hyvästä teosta syttyisi aina uusi tähti, minulla niitä olisi vain vähän. Kun muut laittaisivat tähtitarhaansa, minun pitäisi yrittää tarjota apua muille, jotta saisin itselleni lisää tähtiä. Materiaa, jota hoivata ja laittaa. Lisää sellaista pinnallisuutta, jota maailmassa ei pitäisi olla. Sorrun liian usein huokutuksiin. Olen kuin vampyyri, joka janoaa ainaista veriannostaan, paitsi että minä kahmin tavaroita ja mieluusti kauniita ympärilleni. Olen rikottujen sydänten kerääjä.

Voiko kukaan enää ikinä ymmärtää minua? Olenko ajelehtinut merellä liian kauaksi toisista? Olenko liian outo lintu joukkoonne? Onko ääneni liian hiljainen, jotta kuulisitte huutoni? Mikä on elämän tarkoitus?

Jos joskus vielä voisin juosta nauraen lehtikasaan ja iloita kuin lapsi, tekisin sen, vaikka heti. Mutta en voi. Olen kahlehtinut itseni liian nopeasti. Minusta on tullut sellainen, mitä en koskaan ole halunnut olla. Olen nukkekodin nukke ja täysin teidän muiden ohjailtavissa.

Laulaako satakieli enää koskaan korvaani?