Elämä ei ole täynnä huonoa, vaikka useimpina hetkinä siltä tuntuisikin. Useimmiten elämän ihanuus piileksii sen kaiken huonon tuulen takana ja tulee vasta esiin sitten, kun sitä on hetken maanitellut. Näin kesäisin luonnon ollessa kauneimmillaan tajuaa itsekin millaisessa sumuverhossa on elänyt tai millaista talviunta on koko talven uinunut. Kaikki kesässä muistuttaa siitä, että kaiken sen ikävän alla on kauneus ja ihanuus, jota etsii ja kaipaa, löytämättä useimmiten sitä ollenkaan. Ja aina kun sen kauneuden todella löytää se pysyy hetken rauhoittaen ja pitäen onnellisena, kunnes lopulta tajuaa, että kaikki onkin hävinnyt savuna ilmaan ja alkaa taas pitkä huonotuulisuuden kausi. Silloin ei tajua, miten kaunista on. Tosin eri tavalla. Silloin maa lepää valkoisen vaipan alla onnellisena saadessaan levätä taas seuraavaa kesää ja toisenlaista kauneutta varten. Silloin olisi myös itselle hyvä sallia lepotauko pimeässä ja kylmässä. Mutta kesän valo ja lämpö hellii ihmistä enemmän kuin sähköllä tehty lämpö ja valo. Luonnon voima on pelottavan suuri, mutta omalla tavallaan niin kaunis, ettei mikään vedä sille vertoja...

Rakastan kesässä kaikkea. Rakastan sitä kuinka luonto tuoksuu huumaavalta kesäisin. Rakastan sitä kuinka juuri leikatun nurmikon tuoksu ajautuu nenääni. Rakastan sitä kuinka aurinko paistaa polttavasti taivaalta, mutta rakastan myös sitä kun aurinko on pilvessä ja sataa kaatamalla. Rakastan raikkaiden mansikoiden syöntiä kuumina kesäpäivinä. Rakastan veden vilvoittavaa vaikutusta. Rakastan tuulta ja sen tuoksua. Mikään ei pilaa kesääni, ei edes ukonilma. Olen kesäihminen.

Kesäisin mökillä istun laiturilla ja katson kuinka järven aallot syövät toisiaan niin kauan kunnes paiskautuvat rantaan. Aurinko paistaa lämpimästi taivaalta ja vesi kimmeltää kauniimpana kuin ikinä, sen säteiden osuessa veteen. Tuuli tuo mukavaan vilvoitusta ja veden tuoksua. Uskokaa tai älkää vesi tuoksuu. Tai ehkäpä kuvittelen sen tuoksuvan. Uitan jalkojani vedessä ja tunnen kuinka vesi hellii pehmeästi jalkojani ja aallot kutittavat jalkapohjiani. Siinä ajassa ja tunnelmassa unohtaa hiljakseen kaiken. Unohtaa kuinka kiire toisaalla on. Unohtaa kaiken mitä ei halua muistaa. Ja ajatukset tyhjenevät tuulen viedessä ne mukanaan. Silloin olen ehkä maailman onnellsin ihminen. Ainakin minusta siltä tuntuu, mutta toisaalta toisaalla voi olla joku toinen joka on vieläkin onnellisempi kuin minä. Mutta onnekseni minä en sitä tiedä.
  Illalla, kun aurinko on jo lakenut mailleen tyyni järvi on vieläkin kauniimpi kuin auringon valossa välkehtivä timantti. Järvi on kuin peili, joka heijastaa kaiken silmiisi ja jossa kohtaat ilosi ja surusi. Peili heijastaa kaiken pois itsestään, eikä se ota mitään itselleen. Tuntuu vain, että se haluaa antaa meille jotain sellaista mitä me emme voi ikinä ymmärtää saatika sitten tuntea. Luonnon rakkaus on erilaista, kuin maallinen rakkaus. Luonto rakastaa kaikkia tasapuolisesti se ei vihaa ei rankaise, mutta silloin kun se suuttuu saavat kaikki tuntea sen vihan. Eikä sellaista vihaa helposti taltuteta. Se on jotain niin ainutlaatuista ja omalla tavallaan kaunista, ettei sitä edes halua taltuttaa. Luonto on rikkaus ja ansaitsee sen, että sitä kunnioitetaan..