Keinu heiluu kannattimissaan.
Tuuli pyörittää syksyn lehtiä jaloissani.
Seison vesilammikossa ja tunnen kuinka vesi kastelee ensin kenkäni ja sitten sukkani.
Hiekkalaatikolla on vielä siellä leikkineiden lapsien hiekkakakut pystyssä.
Mieleni tekisi mennä kakkuja maistamaan.
Voisin kuvitella niihin kermavaahtoa ja mansikoita päälle.
Haluaisin maistaa sen makeuden, maistan vain kuivaa hiekkaa.
En pysty kuvittelemaan, haavekuvani särkyvät.

Muistan kuinka istuin hiekkalaatikon reunalla ja hakkasin kakkumuottia pienellä muovilapiollani ja hoin: "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku"
Olin tehnyt hiekkalaatikon täyteen hiekkakakkuja.
Mikä hymy valtasikaan pienen hiekkaisen suuni, kun katseli kätteni tulosta.
Olin ylpeä itsestäni, kunnes isommat pojat tulivat tallomaan hiekkakakkuni.
Silloin minä itkin ja pojat vain nauroivat.
Se oli kamalaa ja juoksin pois.
Pois koko leikkipuistosta ja istun ojaan.
Siellä minä tihrustin, kunnes tajusin, että voisin silti mennä keinumaan.
Niinpä lähdin iloisesti hyppelehtien takaisin puistoon.
Keinuin ja keinuin.
Tuuli tuiversi hiuksiani.
Lopetin vasta kun ilta saapui hiipien puun takaa ja sanoi nukkumaanmenoajan olevan lähellä.
Lähdin uupuneena kotiin.
Kun kotona nukahdin sänkyyni, näin koko yön unta..
Hiekkakakuista.