Miksi minä tanssin? Miksi minä venyttelen iltaisin? Miksi minä käyn balettitunneilla? Miten minä jaksan tehdä samat pliét ja téndut kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen? Miksi minä rääkkään itseäni aina vain parempiin suorituksiin? Miksi? Lopettaminen olisi niin helppoa. Ei tarvitsisi käydä tunneilla. Ei tarvitsisi aina venytellä. Ehtisi olemaan kavereidenkin kanssa. Se olisi niin helppoa. Liian helppoa. Miksi? Miksi en vain lopettaisi sitä?

Noita kysymyksiä on tullut useampaakin otteeseen kysyttyä itseltä. Lopettaminen olisi niin helppoa. Saisi enemmän vapaa-aikaa. Aikaa kavereille. Aikaa tehdä juuri sitä mitä milloinkin huvittaa. En olisi enää sidottu yhteen asiaan. Voisin aloittaa uusia harrastuksia. Voisin tehdä kaikkea. Mutta miksi? Miksi lopettaisin? Olen kuitenkin jo niin monta vuotta käyttänyt tanssimiseen etten noin vain pysty lopettamaan. Olen käyttänyt aikaani siihen, että hion jotain aivan pieneltä vaikuttavaa asiaa. Siihen, että teen liikkeistä tanssia. En vain pystyisi lopettamaan sitä enää. Monen monta kertaa tulee tunne, ettei osaa mitään. Haluaa lopettaa. Ei halua enää tehdä sitä, kun tuntuu ettei osaisi mitään. Itkuhan siinä helposti sitten tulee. Itku siitä, ettei ylläkään koskaan tähtiin asti. Ettei ylläkään sinne minne haluaa. Itkeminen auttaa, mutta vain hetkeksi. Sillä jo seuraavana päivänä balettitunnilla tulee tunne, että haluaa pois. Pois koko paikasta. Toiseen paikkaan. Pois balettitunnilta. Vaikka kuinka tekisi mieli lähteä, jokin siellä kuitenkin pidättelee. Onko se sitten jonkinlainen kunnioitus opettajaa kohtaan vai onko se rakkaus balettia kohtaan? Minun tapauksessani kumpaakin. Vaikka niin paljon rakastankin balettia kunnioitan silti opettajaani, enkä halua loukata häntä vain hetken mielijohteesta. Mutta silti. Miksi? Miksi en vain lopettaisi balettia?

Baletti. Se ei ole vain harrastus. Siihen haluan oikeasti käyttää koko elämäni. Tanssia itselleni. Tanssia muille. Haluan antaa jotain sielustani. Tehdä sen koko sydämelläni. Jos jotain aloitan minun on pakko tehdä se myös loppuun asti. Sillä en pysty jättämään mitään kesken. Se on päähän pinttymä, mutta pidän siitä silti itsepintaisesti kiinni. Sillä se kertoo jotain minusta. Se kertoo tahdonvoimastani ja halustani päättää asiat. Tehdä ne loppuun asti. Hamaan kuolemaan saakka.

Joskus vain tulee tunne, ettei osaa mitään. Kaikki tuntuu mahdottomalta. Mikään ei onnistu. Miksi käytän aikaani sellaiseen? Miksi? Käytän aikaani siihen, koska haluan sitä oikeasti. Ei leikisti vaan ihan aikuisten oikeasti. Ja vaikka välillä tuntuisi kuinka pahalta tahansa haluan silti tanssia. Joku minun sydämessäni haluaa sitä niin paljon, että en pysty lopettamaan. Se vain on niin ja tulee aina olemaan. Eikä miksikään muutu. Mutta miksi? Miksi en voi olla ihan tavallinen tyttö? Tavallinen tyttö farkuissa ja huppareissa. Miksi? Miksi minulta odotetaan niin paljon? Odotetaan, että minusta tulisi tanssija. Tältä seisomalta pääsisin isoille lavoille ja olisin paras. Toisaalta haluan, mutta toisaalta taas en. Minun täytyy tehdä valintoja. Valintoja siitä mitä oikeasti haluan. Pitää valita oikein, tehdä oikein. Parin vuoden päästä tulen ensimmäiseen tien haaraan. Toinen tie johtaa tanssijaksi, toinen joksikin muuksi. Toinen avaa minulle oven mihin ammattiin tahansa, toinen avaa vain tanssijaksi. Jos edes pääsen ensin sinne asti. Tien haarassa minun on tehtävä päätös. Joko balettia koko elämä tai sitten opiskelen jonkin muun ammatin ja teen sitä koko elämäni. Kaksi haarainen risteys, mutta niin iso päätös kummalle tielle lähden. Tällä hetkellä kuljen sitä tanssijan tietä, mutta mieleni voi vielä muuttua. Mistään ei voi vielä tässä vaiheessa olla varma. Asiat voivat kääntyä ylösälaisin. Ylösalaisin niin kuin tyhjän rahapussin voisi kääntää, eikä mitään tulisi ulos. Asiat voivat kääntyä. Ne eivät välttämättä mene niin kuin niiden tahtoisi menevän.

Sisälläni on suuri, musta, tyhjä aukko. Se aukko on balettia varten. Tällä hetkellä tyhjä, mutta kohta taas täynnä. Ja se aukko on balettia varten. Vain sitä varten mitä haluan tehdä. Pikkuhiljaa se täyttyisi täyttymistään, ihan kuin sadevesi nostaa järven pintaa aina kesäisin ja syksyisin. Juuri niin se täyttyisi piripintaan asti. Täyteen. Sitten se olisi suuri, valoisa, täysi aukko. Se olisi täynnä rakkautta ja verisiä varpaita. Siellä olisi kaikki tanssimani baletit. Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä jne.. Siellä olisi aina lämmin, ei milloinkaan kylmä. Se olisi täynnä rakkautta. Tänään ja huomenna se on vain haavekuvaa. Ylihuomenna se voi olla jo jotain muuta. Se voi olla jo täynnä elämää. Siellä olisi kaikki mitä haluan koteloituna yhteen koloon. Arkistoituna siististi sinne mun sydämeen.

Vaikka niin usein haluankin lopettaa. En pysty siihen nyt, enkä tule pystymäänkään. Se on totta. Totta kuin tosielämä. Se ei ole haavekuvaa vaan totta. Täyttä totta.