Istuit puistonpenkillä. Sä söit jäätelöä valkoisissa shortseissa ja mustassa topissa. Sun silmät liikkuivat ohikulkevien ihmisten mukana niin pitkälle kunnes silmäsi melkein kääntyivät ympäri. Et uskaltanut kääntää päätäsi. Se olisi ollut epäkohteliasta. Tuijottaminen on aina.

Katselin sinua puun takaa. Välillämme oli vain muutama metri, mutta silti se tuntui vuosilta. Katsoin kuinka hymysi muodosti poskiisi söpöt hymykuopat. Elokuun laskevan pehmeä aurinko leikitteli vaaleilla hiuksillasi. Pienen pieni tuulenviri piti hiuksesi poissa silmiltäsi. Olit kaunis.

Jäätelösi alkoi olla loppumaan päin. Katselit edelleen ohikiitäviä ihmisiä. Heidän koiriaan ja hikisiä lenkkikasvojaan. Silmäsi lukkiutuivat kokonaan oranssiin banaaniin pukeutuneeseen mummoon. Et huomannut kuinka jäätelösi loppu kallistui. Sulaa jäätelöä tippui valkoisille shortseillesi. Kirosit.

Näin kuinka katselit tuota oranssissa banaanissa kulkevaa mummoa. Suklaajäätelöäsi tippui syliisi. Kauniille kasvoillesi syntyi ryppyjä. Tajusin tilaisuuteni tulleen. Kävelin tuon hemaisevan tytön luo. Sä et ensiksi huomannut mun tuloa.
"Voinks mä auttaa jotenkin?"
"Joo, voit."
Otin toisen käteni taskustani. Pyyhkäisin etusormellani  tahran kankaalta. Sä katsoit mua kuin hullua. Istuin sun viereen penkille. Muutaman sanattoman hetken jälkeen sä nousit. Sä katsoit mua suoraan silmiin. Sun ruskeat suklaasimmut tuikki.
"Mun pitäis varmaa lähtee."
Sä lähdit kävelemään pois päin penkistä.
"Hei! Tyttö oota"
Käännyit katsomaan taaksesi. Sun suu oli hämmentyneessä hymyssä. Katsoit mua kysyvästi.
"Saanks mä saattaa sut kotiin?"
Epäröit hieman.
"No joo.."

Fiktiota.