Yö kävelee huoneeseen kylmin jäisin askelin.
Se mustaa kaiken tielleen osuvan.
Tekee huoneesta pimeän ja siirtyy seuraavaan.
Niin yö tekee, kunnes koko maailma on pimeänä.
Valmiina nukkumaan.
Kaivautumaan peittojen alle, sinne lämpimään.

Yö laskeutuu laskuvarjon tavoin merelle.
Laivat suuntaavat valonsa pimeän halki.
Näkemättä silti mitään.
Ainoastaan pimeys näkee sen kaiken.
Kaiken sen mitä pimeydessä tapahtuu.

Yö sataa metsiin mustina kyyneleinä.
Mustina, mutta niin virkistävinä kyyneleinä.
Ne saavat metsän kukoistamaan.
Loistamaan pimeydelle pimeydessä.
Ne luovat loistetta pimeyden muuten niin yksinäisille kasvoille.
Tekevät mustan pimeyden harmaaksi.

Puiden loiste vahvistuu ja vahvistuu.
Pimeyden tummuus kirkastuu.
Kohta on aamu.
Pimeys tietää sen.
Hänen on väistyttävä valkeuden tieltä.
Mentävä varjoihin nukkumaan.
Keräämään voimia ensi yöksi.
Luomaan varjoja valkeuden valkeille kasvoille.
Tekemään se, mihin valkeus ei pysty.
Tuomaan pimeys takaisin maailmaan.
Tehtävä ihmisille taas yö.